Mun ensimmäinen blogiteksti tänne! (tai no pidin mä joskus 14 kesäsenä jotain angstiblogia, ja sit muotiblogia.. sain niihin ehkä yhteensä jotain kolme tekstiä aikaseks.)
Mut nyt mulla on motivaatio, mä aion laittaa mun elämän kuntoon ja jakaa sen kaikkien lukioiden kesken!
Alotetaas tää tarina nyt ihan alusta(lyhyenä versiona.. mahdollisimman lyhyenä), mä masennuin vakavasti kun täytin 17, nyt olen 20 ( täytän syksyllä 21) ja mulla on takanani elämäni vaikein vuosi, toivottavasti ainakaan ei tule olemaan ikinä enää yhtä helvetillistä. Toukokuussa 2011 mun äiti menehtyi,ja mä olin pitämässä äitiä kädestä viimeiseen hengen vetoon asti. Unissani mä palaan vieläkin tonne teho-osastolle paikan 6 viereen itkemään että älä mene. mä masennuin pahemmin ja melkein sairastuin bulimiaan, koska musta tuntu että voin kontrolloida mun elämää vain sillä tavalla et kontrolloin mun syömistä.. kaikki se lähti ihan viattomasta painon pudotuksesta. Siitä pari kuukautta niin vaari meni äidin seuraks.. sitten siitä kolme kuukautta ja mulle soitettiin että mun ystävä on löydetty kuolleena sen asunnosta, se oli päättäny lopettaa maallisen taipaleensa 22 vuotiaana. Sen jälkeen mun elämä alko pikkasen jo tasaantua kunnes lokakuussa 2011 mulla todettiin vakava masennus, ahdistuneisuushäiriö, ja psykoottissävytteinen omakuvan vääristymä. Mä vihasin itteeni ja olin saanu jostain päähäni että jos olisin kauniimpi niin mun elämä ei olis helvettiä. ( onneks en enää ajattele niin) Mä rämmin läpi tota paskaa ja kävin kilttinä tyttönä terapiassa. Elämä alkoikin jo mukavasti lähetellä auringonpaistetta sinne mun risukasaan ja olin pajatoiminnan kautta päässy jopa sängystä ylös aamuisin. Jaksoin taas käydä pihalla ja meikata ja nähdä kavereita. Ajattelin että nyt tämä elämä alkaa mennä raiteilleen.. typerä tyttö. maaliskuussa 2012 mun isä menehtyi äkillisesti aivoverenvuotoon, tasan viikko sen jälkeen mun toinen ystävä menehtyi auto-onnettomuudessa.
Nyt on kesäkuu ja tosta kaikesta ei ole vielä edes kolmea kuukautta, ai miten mä jaksan?
Mulla on perhe jonka takia mä viitsin nousta ylös. Perhe jota mä rakastan ihan valtavasti.
Ilman miestä, koiria, siskoa ja hänen perhettään mä olisin päättäny matkani viime jouluaattona.
Mä uskon olevani vahvempi, ehkä mun siivet kantaa vielä joskus.
Mut sitä varten tarttetaan muutoksia, sellaisia jotka tekee mut itseni onnelliseksi.
